perjantai 22. kesäkuuta 2018

Äidin kahvitauko ja juhannussuunnitelmia

Tiedätkö sen tunteen, kun sinulla ei ole ollut omaa hetkeä pieneen ikuisuuteen. Siis sellaista hetkeä, milloin voit vapauttaa vastuun kaikesta jollekin muulle kahvikupillisen ajaksi. Sellaista hetkeä, että saat ajatella rauhassa. Pohtia omaa itseä ja sitä, missä sitä tällä hetkellä onkaan. Mihin on tullut ja mitä on saavuttanut? 
Ennen äidiksi tuloa noita hetkiä sai ottaa koska vain. Monesti sitä lähti lenkille, otti pitkän suihkun tai ihan vain istui sohvalla tuijottaen seinää. Lempparini oli käsitellä asioita musiikin avulla - kuunnella musiikkia ja ajatella kappaleen sanoja. Samaistua sanoihin, tanssia ja itkeä. Välillä nauraa hulluna yksin kuulokkeet päässä. Pääpointti oli se, että sai olla siinä hetkessä yksin ja kelata, mitä on tapahtunut, mitä tulee tapahtumaan ja mitä haluan tapahtuvan. 
Wiljamin syntymän jälkeen omat ajatukset ovat jääneet taka-alalle. Se kaikki onnellisuus siitä rakkaasta vauvasta on peittänyt alleen tarpeen ajatella yksin. Se paljon puhuttu vauvakupla on ollut melkoinen. Tämä on ollut valehtelematta elämäni parasta aikaa. Kun sanotaan, että vauva kuvittelee olevansa osa äitiä, minusta tuntuu, että se pätee myös toisin päin. Äiti kokee olevansa yhtä vauvan kanssa. Niin se äitiys varmaan menee. Se on se äidinrakkaus, kun ei kiinnosta mikään muu kuin se, että lapsella on kaikki hyvin. 
Tätä kirjoittaessani kuuntelen pitkästä aikaa musiikkia kuulokkeilla. Laulan ja tanssin välillä. Tämä tuntuu ihan mahtavalta. Wiljami nukkuu parvekkeella ja mies on vahtivuorossa itkuhälyttimen vierellä. Nyt on äidin kahvitauko.
Kun Wiljami herää, me lähdetään juhannuksen viettoon Wiljamin mummolaan. Tarkoituksena on grillata, saunoa, mennä katsomaan kokkoa ja tulla ajoissa kotiin nukkumaan. Ihana ensimmäinen juhannus lapsiperheenä. Rakastan meidän lapsiperhe-elämää, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. En todellakaan mihinkään. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. 

Ja kyyneleet valuu, onnen kyyneleet. 

Aivan ihanaa juhannusta kaikille! 

torstai 21. kesäkuuta 2018

Mikä on huono äiti? Onko sellaisia olemassa?

Edellisen postauksen herättämän keskustelun myötä aloin miettimään mikä on huono äiti. Tai hyvä äiti. Eräässä Facebookin vauvaryhmässä heräsi keskustelua siitä, miksi olin tunkenut sanan huono tämän postauksen otsikkoon. Olinko kenties halunnut ilmaista tuolla otsikon asettelulla sitä, että sellainen äiti, joka lähtee pitämään hauskaa ilman lasta, on huono äiti. 

Mielestäni kukaan ei ole lähtökohtaisesti huono äiti. Eikä meistä kukaan ole sanomaan toiselle, että sinä olet huono äiti. Jos ruvetaan kuitenkin ajattelemaan mikä todella on huono äiti, mieleeni tulee yksi määritelmä: huono äiti ei kykene ajattelemaan lapsen parasta.
Mielestäni jokainen äiti on niin kauan hyvä äiti, kun tekee asiat niin, että kykenee ajattelemaan, mikä on lapselle parasta. Me ei siis voida määritellä hyvää tai huonoa äitiä yleisesti sen perusteella, minkä ikäisenä lapsi on ollut ensimmäisen kerran hoidossa tai saako lapsi itse tehtyä ruokaa vai kaupan ruokaa. Jokainen äiti pääsääntöisesti määrittelee itse sen, milloin on hyvä äiti omalle lapselleen. Jos minä pohdin postauksessani sitä olenko huono äiti, kun jätin kahdekan kuukautta vanhan vauvan hoitoon, se ei tarkoita sitä, että automaattisesti kaikki, jotka jättävät vauvan hoitoon, ovat huonoja äitejä, tai että minä todellisuudessa olen huono äiti. Toki täytyy se sanoa, että jos vauvan, joka ei kykene olemaan erossa äidistä, jättää pitkäksi ajaksi hoitoon itsekkäistä syistä, saattaa olla huono äiti. Tässä tullaan siihen, että kykeneekö tällöin ajattelemaan lapsen parasta. Ei välttämättä. Toisaalta joskus lapsen parhaaksi on se, että lapsi menee hoitoon ja äiti saa nukkua, jotta jaksaa taas olla läsnäoleva vanhempi. 
Joskus äiti joutuu antamaan lapsen pois heti synnytyslaitoksella, mutta ei silti ole huono äiti. Jos äidistä tuntuu, että ei pysty tarjoamaan lapselle tasapainoista ja tervettä elämää, on lapsen edun mukaista, että hänelle etsitään uusi perhe. Nämä ovat surullisia tarinoita, mutta monesti äiti ajattelee vain lapsen parasta. Joskus taas käy niin, että äiti peittelee vakavia ongelmia saadakseen pitää lapsensa, eikä ole valmis tekemään ongelmilleen mitään. Tällöin äiti ei ehkä kykene ajattelemaan lapsen parasta ja ns. huonon äidin titteli tulee jo sosiaalitoimen puolesta.
Huono äiti -oloja tulee kaikille koko ajan. Jokainen äiti kokee välillä olevansa huono äiti. Monesti ne kumpuaa omasta menneisyydestä ja kokemuksista sekä arvomaailmasta ja periaatteista. Monilla äideillä nämä saattavat olla aika jyrkkiä, joka aiheuttaa sen, että huono äiti -oloja tulee helposti. Pohtiessani edellisessä postauksessa sitä olenko huono äiti jättäessäni kahdeksan kuukautta vanhan lapseni hoitoon, mietin sitä faktaa ja periaatettani, että lapsi voi olla poissa lähivanhemmastaan niin monta tuntia kuin on kuukautta, ja niin monta yötä kuin on vuotta. Wiljamia katsoessani totesin kuitenkin, että kaikki lapset ovat yksilöitä ja arvioin, että Wiljami oli valmis sillä hetkellä olemaan yhden yön pois luoltani. Seuraava yö tulee sitten, kun Wiljami (ja äiti) on siihen valmis.

Ihanaa torstaita teille kaikille!

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Äiti lähti pitämään hauskaa

Minulle tuli pari kuukautta sitten polttarikutsu ja vastasin siihen sen enempää miettimättä myöntävästi. Totta kai menisin mieheni siskon polttareihin. Me tehtiin miehen kanssa suunnitelma: mies ja Wiljami lähtee samalle paikkakunnalle, jossa nuo polttarit olisivat. Näin jomman kumman, äidin tai Wiljamin, ikävän sattuessa voidaan keskeyttää muu toiminta ja palata peruskuvioon. Hyvä suunnitelma, jonka myötä tuntui, että minä selviän tästä. Pystyn olemaan kahdeksaan kuukauteen ensimmäistä kertaa erossa lapsestani. 
Tuo polttaripäivä sitten koitti viime viikon lauantaina. Oltiin ajateltu, että mennään jo perjantaina Nokialle, sillä polttarit alkaisivat lauantaiaamuna yhdeksän aikaan. Meidän oli tarkoitus mennä autolla, mutta jotenkin se perjantai oli jälleen yhtä häslinkiä ja Wiljamin päikkärit meni miten sattuun. Ei päästy lähtemään ja ajateltiinkin, että lähdetään lauantaiaamuna ajelemaan. Siinä samassa kuitenkin keksittiin, että entä jos minä lähden yksin ja mies ja Wiljami jää kotia. Seuraava idea olikin jo, että entä jos Wiljami menisi yhdeksi yöksi mummolaan, ja mies lähtee omien kavereidensa kanssa viettämään iltaa. Minä ja Wiljami oltiin oltu juuri edellinen viikonloppu mummolassa, joten ajateltiin, että se olisi ainakin tuttu paikka. Minusta tuntui hirveältä, miehestä tuntui hirveältä. Ei me voitu antaa meidän kahdeksan kuukautta vanhaa lasta yöhoitoon. 
Kaikesta huolimatta soitettiin alustava ja tiedusteleva puhelu mummolle, mutta mummohan innostui niin, että alkoi valmistautua Wiljamin tuloon, vaikka ei oltu vielä luvattu mitään. Siinä vaiheessa ei auttanut muu kuin käydä mielessä noin miljoona ajatusta siitä, kuinka huono äiti olen ja varata lauantaiaamuksi bussiliput kohti Nokiaa. Vaikka odotin kovasti pääseväni pitämään hauskaa, en ollut varautunut siihen, että joku muu kuin Wiljamin isä hoitaisi Wiljamia. Eikä ollut muuten mieskään, sillä hän taisi käydä yhtä kovan taistelun perjantai-iltana kuin minä. 

Lauantaiaamu oli perjantaitakin kaaottisempi hetki. Keskityin Wiljamin tavaroiden pakkaamiseen niin paljon, että omat tavarani olivat lopulta kahdessa kassissa pitkin poikin ja perillä huomasin, että en ollut ottanut puoliakaan tavaroista mukaan, mitä olisi pitänyt. Yhdeksän sijaan olin perillä yhdeltä. 
Tuleva morsian oli päässyt heti aamusta piknikille ja rallisimulaattorin rattiin. Kun itse pääsin perille, vuorossa oli cheerleading-treenit. Aika huikeaa. Treenien jälkeen alkoi PAmazing race. Kolme tuntia rasteja ja tehtäviä pitkin Tampereen keskustaa, jonka jälkeen tuleva morsian arvioi joukkueiden toimintaa saunomisen ja syömisen ohessa. Illan kääntyessä yöhön, lähdettiin vielä tanssimaan. Seuraavana aamuna syötiin porukalla aamiaista nauraen edellisillan toiminnalle. Aamupäivällä ohjelmassa oli morsiussauna ja paljuilua sekä valtava määrä naurua. Jossain vaiheessa mies ilmestyi paikalle kyselemään josko me lähdettäisiin kotiin. 

Minä ja mies odotettiin jo kovasti Wiljamin näkemistä. Ikävä oli ihan valtava. Meillä oli kummallakin ollut ihan super hauskaa, mutta olihan se kaikista parasta saada ottaa Wiljami syliin ja nähdä hänen yksihampainen hymynsä. Joskus on tosi kiva käydä pitämässä hauskaa, mutta parasta on ihan tämä arki perheen kesken. 

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Mitä vauva maksaa? - Hurja laskelma vauva-vuodesta

Ei mitään. No, yleensä itse vauva ei tosiaan maksa mitään, mutta tarkemmin ajateltuna prosessiin nimeltä lapsen hankinta saa uppoamaan aika hyvin rahaa. Toki riippuu paljon siitä ostaako uutta, käytettyä vai saako ilmaiseksi. Riippuu paljon ylipäänsä siitä, miten tarkka on missäkin asiassa. Monesti sanotaan, että halvalla ei saa hyvää, ja lapsen tarvikkeissa ja vaatteissa se pitää aika hyvin paikkaansa. Itse suosin käytettyä, mutta hyvälaatuista. 

Taaperon äiti Shitty is the new black -blogissaan laski, kuinka paljon heillä on mennyt rahaa lapsen ensimmäisenä elinvuotena (https://www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black/kuinka-paljon-vauva-maksaa-ensimmaisena-elinvuotenaan). Hän kysyy, onko kukaan muu uskaltautunut laskemaan kyseistä summaa. Minua alkoi kovasti kiinnostamaan meidän käyttämä rahasumma lapseemme, sillä olen ihan pihalla siitä, kuinka paljon meillä on mennyt rahaa. Toisin kuin Sarianna blogissaa, minä en laske ensimmäisen vuoden kuluja, sillä Wiljami on vasta 8 kuukatta. 

Mitä vauva maksaa?

Suurin yksittäinen menoerä oli vaunut. Niihin saatiin menemään reilu tuhat euroa. Meillä oli aluksi käytettynä saadut aivan ihanat valkoiset nahkavaunut, mutta hormoonihuuruissani haistoin niissä homeen. Suojeluvietti laittoi minut lompsimaan kauppaan ja ostamaan uudet Emmaljungan vaunut. Toinen iso hankinta oli turvakaukalo, joka ostettiin käytettynä 300:lla eurolla. Haluttiin oikeasti turvallinen turvakaukalo ja onneksemme miehen siskon perheeltä jäi pieneksi meidän nykyinen kaukalo, joka on ihan loistava. 

Vaunut 1100 euroa
Turvakaukalo 300 euroa
Ihastuin kantamisen ideologiaan jo raskausaikana ja meillä onkin tällä hetkellä sekä kantoreppu että kudottu kantoliina. Kummankin olen ostanut käytettynä. 

Kantoreppu 60 euroa
Kantoliina 130 euroa

Wiljami oli ensimmäiset neljä kuukautta aika itkuinen vauva, kuka ei viihtynyt oikein missään muualla kuin sylissä. Me saatiin kehto/sitteri lahjaksi ennen Wiljamin syntymää. Meillä oli myös koliikkikeinu, jonka Wiljami sai joululahjaksi. Wiljamin kasvaessa aika nopeasti siitä yli, hankimme Baby Björnin sitterin käytettynä. 

Sitteri 70 euroa
Kehto/sitteri lahja
Koliikkikeinu lahja

Nukkumiseen me hankittiin ensin ensisänky/kehto. Se me ostettiin hyvästä alennuksesta uutena. Pinnasänky on minun vanha, jonka isäni kunnosti, joten siihen ei meillä mennyt rahaa lainkaan. Lisäksi petivaatteita ostettiin ehkä 30:lla eurolla. Unipesä me saatiin lahjaks ja itkuhälyttimet ovat miehen veljen perheen  vanhat.

Kehto 70 euroa
Pinnasänky minun vanha
Petivaatteet 30 euroa
Unipesä lahja
Itkuhälyttimet lahja
Hoitopöytä me ostettiin käytettynä ja maalattiin se itse. Kokonaisuudessaan siihen upposi 20 euroa. Hoitoalusta me saatiin lahjaksi. Amme maksoi muistaakseni 10 euroa ja vauvatuki siihen kirpparilta 5 euroa.

Hoitopöytä 20 euroa
Hoitoalusta lahja
Amme ja vauvatuki 15 euroa

Tuttipulloja me taidettiin itse ostaa yksi ja loput neljä tuli lahjojen mukana. Tutteja saatiin myös lahjaksi ja matkan varrella niitä on tullut ostettua ehkä muutama paketti. Rintapumpun ostin uutena sopivasti alennusmyyntien aikaan. Kiinteitä aloitellessa ollaan ostettu muutama lusikkapaketti, nokkamuki ja Mini Mat -alusta sekä hihallinen ruokalappu. Syöttötuolin Wiljami sai lahjaksi, mutta ostimme lisäksi arkea helpottamaan näin aluksi Ikeasta muovisen syöttötuolin

Ruokailuvälineet 40 euroa
Syöttötuoli lahja
Muovinen syöttötuoli 20 euroa
Leluja meillä ei ole vielä kovin paljoa, ja osa niistäkin on saatu. Ne mitä ollaan ostettu, on osa käytettyjä ja osa uusia. Meiltä niihin on mennyt alle sata euroa. 

Lelut 80 euroa


Vaatteisiin meillä on mennyt aika hurja summa, ehkä joku kuutisen sataa euroa. Aluksi ostin paljon kirppareilta ihan perus ketjuliikkeiden vaatteita, mutta pian Wiljamin syntymän jälkeen huomasin, että suurin osa niistä jäi käyttämättä. Syy siihen oli vaatteiden venyminen mittasuhteiltaan ihan mahdottomiksi. Sen jälkein aloin panostamaan määrän sijaan laatuun. Suosin edelleen käytettyjä, mutta katson, että ne ovat laadukkaita ja sitä myöten kestäviä. 

Vaatteet 600 euroa
Kalusteisiin ja sisustukseen meillä on mennyt ehkä 150 euroa. Isoimpia hankintoja oli lipasto vaatteille ja muille tarvikkeille sekä vaaterekki ja henkareita. Vauvakirjan hankintaan meni 15 euroa.

Kalusteet ja sisustus 150 euroa
Vauvakirja 15 euroa

Perustarvikkeita, joita tulee ostettua koko ajan, on vaikea summata. Ensimmäiset kuusi kuukautta Wiljami oli täysimetyksellä, joten maitoon tai ruokaan ei tuolloin mennyt lainkaan rahaa. Kuuden kuukauden iässä Wiljami alkoi sormiruokailla ja en usko, että siihen menee kovin montaa euroa päivässä. Sanoisin, että enintään kolme euroa päivässä. Rintamaidolla mennään edelleen. Vaippohin ja kosteyspyyhkeisiin sekä muihin menee ehkä keskimäärin 60 euroa kuukaudessa. Lisäksi lääkkeisiin ja d-vitamiineihin on mennyt 30 euroa.

Vaipat, kosteuspyyhkeet jne. (6 kk) 60 euroa/kk
Vaipat, ruuat, kosteuspyyhkeet jne. (2 kk)150 euroa/kk
Lääkkeet ja d-vitamiini 30 euroa

Nimiäisiin, jotka järjestettiin meillä kotona, meni noin 150 euroa tarjoiluineen ja vaatteineen. Tein itse kaiken, joten siinä säästettiin iso raha. 

Nimiäiset 150 euroa
Raskauden aikaisiin ultriin meni noin parisen sataa euroa, sillä jouduttiin käymään useassa ylimääräisessä ultrassa. Synnytys kustansi muistaakseni 150 euroa. 

Lääkärikulut ja synnytys 350 euroa

Tässä vaiheessa vähän jännittää... Yhteissumma ei pidä sisällään kaikkea, se on selvä. Esimerkiksi imetysvaatteet ja -liivit puuttuu, mutta se raha, mikä niihin meni, olisi mennyt joka tapauksessa muihin vaatteisiin, joten en niitä koe tarpeelliseksi laskea mukaan. Lisäksi kaikki ne heräteostokset, joita ei edes muista enää, puuttuvat  luonnollisesti laskelmista. 

Yhteensä (8kk) 3890 euroa

Yhteissumma ei mielestäni tunnu mitenkään hurjalta, vaikka postauksen otsikkona sana hurja mainitaankin. Listauksen alussa tuntui, että lopullinen summa tulee olemaan pelottavan suuri, mutta yllätyin positiivisesti. Tähän kun lisätään vielä se pointti, että me ollaan saatu myytyä aika kivasti kaikki tavarat ja vaatteet, mitä ei olla enää tarvittu, voi sanoa Jorma Uotisen sanoin "ei huono".

Tähän loppuun täytyy vielä mainita, että vaikka tässä kirjoitankin rankkaa taloudellista faktaa, se mitä me Wiljamilta saadaan, ei ole millään mittarilla mitattavissa rahassa. Voi rakkaus. 

Kiitos ideasta Shitty is the new black -blogin Sarianna!

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Kiirettä ja sormiruokaa - päivä meidän matkassa

Vihdoin pääsette kurkkaamaan minkälainen meidän tavallinen päivä on. Tähän valikoitui varsin kiireiseltä tuntunut päivä, sillä meidän päivä sisälsi kaikenlaista. Me tykätään käydä erilaisissa tapahtumissa ja oltiinkin koko perhe tänään eräässä lastentapahtumassa moikkaamassa Wilkun kavereita. Lisäksi käytiin aamulla Wiljamin 8-kuukautisneuvolassa. 

Meidän perheen tavallinen torstaipäivä

Herättiin aamulla Wiljamin kanssa seitsemän aikaan, mies jatkoi unia meidän aloitellessa aamua. Ennen sängystä nousemista piti tietenkin ensin höpsötellä tuon ihanan vaippapöksyn kanssa ja tutkia pinnasänkyä äidin ja isin sängyn puolelta.
Manta jäi vielä nukkumaan. Meidän koira on sellainen vilukinttu, että sillä pitää olla kunnon viltti, jonne se voi kääriytyä. Hassu koira.
Aamupesujen jälkeen siirryttiin aamiaisen pariin. Wiljami sai puurorieskan (ohje), banaania ja Talk-muruja. Lisäksi luumusosetta ja hörppy vettä päälle. 
Itse söin tämän hetken suosikkiaamupalaani: Juustoportin uutta banaanijogurttia ja Talk-muruja. Lisäksi tietenkin lasi vettä ja kahvia. Äidin aamu ei lähde käyntiin, jos ei saa kupillista tai kahta kahvia. Onneksi kahvi on keksitty.  
Ja sitten vähän osviittaa siitä, kun lapsi syö itse. Sormiruokailu on tosi jees, mutta se sotku, joka siitä seuraa, on melkoinen. Mitä sitä äiti ei tekisi lapsen vuoksi? Tai isä, joka aina siivoaa lapsen ja äidin sotkut. Välillä on pakko kuljettaa koko setti lapsineen suihkuun ja suihkutella puurojämät pois. Wiljami rakastaa suihkussa käymistä ja vettä, joten hänellehän se on pelkkää iloa ja riemua. 
Kun oltiin saatu syötyä ja mies hereille, lähdettiin vaunuttelemaan kohti neuvolaa. Tänään oli ihana sää vaikka aamusta olikin vähän vilpoista. 
Wiljamilla oli 8-kuukautisneuvola eli käytiin lääkärin vastaanotolla. Lääkäri kuunteli kehkot ja sydämen, tutki silmät ja kuulon, tunnusteli vatsan sekä katsoi Wiljamin liikkumista. Kaikki oli hyvin ja kasvukin menee tasaisesti omalla käyrällä. Pituutta Wiljamilla on 71 senttiä ja painoa 10760 grammaa. Reipas poika.
 Neuvolan jälkeen suunnattiin kirkolle, jossa oli Perheiden kesäpesä -tapahtuma. Tänään oli tapahtuman kolmas ja viimeinen päivä, ja sain suostuteltua miehenkin mukaan. Kirkolla me tavattiin Wiljamin kavereita. Oli taas mukava päästä juttelemaan äitikavereiden kanssa ja Wiljamikin viihtyi mainiosti uusien lelujen parissa. Jopa mies tykkäsi vaikka aika naisvaltaista tuo meininki taisi olla. Ihanaa, että tässä lähellä järjestetään jotain näin kesälläkin, kun kerhot on tauolla.
Neuvolan ja leikkien jälkeen uni maittoi pikkumiehelle. Olisi maistunut muuten myös äidillekin, mutta ei auttanut, oli käveltävä kotiin. Ilma oli edelleenkin mahtava. Kotona Wiljami parvekkeelle. Wiljami nukkuu muuten kaikki päikkärinsä aina ulkona. Tässä vaiheessa mies siirtyi oman projektinsa pariin tietokoneelle. 
Wiljamin nukkuessa alkaa äidin oma-aika, tällä kertaa pyykinpesun merkeissä. Ei kovin hehkeätä, mutta minun lemppari kotityö. Olen ihan rakastunut etikkaan pyykinpesussa. Meillä käytetään hajusteetonta pyykinpesuainetta ja ei käytetä ollenkaan huuhteluainetta, joten etikka antaa vaatteille kivan raikkaan tuoksun. Tuoksu ei ole kuivissa pyykeissä yhtään etikkainen, pelkästään raikas. 
Pyykkäämisen jälkeen join nopeasti kupillisen kahvia ja söin sen kaverina näkkärin. Ei ollut muuta kahvin kanssa, niin piti tyytyä näkkäriin. Selasin myös uusimman Vauva-lehden nopeasti. 
Siirryin kirjoittamaan blogia ja kerkesin juuri avata tietokoneen, kun itkuhälyttimestä alkoi kuulua pientä rapinaa. Toivoin, että Wiljami jatkaisi vielä unia, jotta saan hetken tehtyä hommia, mutta ei. Itkuahan sieltä alkoi kuulua heti kohta. Jäi ne päikkärit taas vähän turhan lyhyiksi ja samalla äidin oma-aika, jonka muuten jälleen kerran tuhlasin kaikkeen muuhun, kun alunperin olin suunnitellut. 
Wiljamilla oli päikkäreiden jälkeen välipala-aika. Tällä kertaa välipalaksi valikoitui tuo luumusmoothie, joka on muuten 100 % luumua, luomutuote ja vielä kaiken lisäksi edullinen. Ihan paras tuote vauvan kovalle vatsalle. Meillä syödään aina silloin tällöin näitä smoothiepusseja, etenkin tuota luumua. Olen tarkka siitä, mitä Wiljamin ruuat sisältävät ja haluan, että niissä ei ole mitään ylimääräistä. Olen kauhuissani lukenut, kuinka jotkut vauvanruuat sisältävät  esimerkiksi sokeria tai normaalia maitoa. Nuo imukorkit on muuten käteviä, ei roisku soseet pitkin poikin. 
Välipalan jälkeen päästiin taas tositoimiin eli leikkimään. Wiljami yrittää kovasti harjoitella konttaamista, mutta vielä hän ei tuosta asennosta ole liikkeelle lähtenyt. Tällä hetkellä Wiljami liikkuu ryömimällä taaksepäin ja pyörimällä joka suuntaan. Vielä siis aika iisiä ja hidasta menoa. Ehkä ihan hyvä niin, ei tarvitse olla silmiä selässä.
Toisten päikkäreiden, jotka kesti ehkä puoli tuntia, jälkeen taas ruokapuuhia. Samalla keitin rintapumpun osat ja tutit. Höyrytin Wiljamille bataattia, parsakaalia ja jo aiemmin pakkaseen tekemiäni kanapötköjä (ohje). Itsekin taisin jotain huitasta nopeasti suuhun, mutta yllättäen siitä ei ole kuvaa. Oma syöminen on mennyt kyllä hyvin pitkälti siihen, että seisovilteen syödään jotain nopeaa mahdollisimman nopeasti. Pitäisi alkaa panostamaan enemmän omaankin ruokaan ja perheen yhteisiin ruokailuhetkiin. Pyritään kyllä pääsääntöisesti syömään koko perhe yhdessä, mutta usein tulee muuttuvia tekijöitä kuten, että meidän ruoka ei ole valmista samaan aikaan, kun Wiljamilla on ruoka-aika. Toisin sanoen aikataulutus on vielä vähän hakusassa. Yritän kuitenkin itse, että syön sitten vaikka pienen välipalan Wiljamin kanssa yhdessä ja myöhemmin miehen kanssa ruuan. 
Sormiruoka on meillä päivän sana. 
Ruuan jälkeen taas vähän pyykkihommia. Tällä kertaa puhtaan pyykin viikkaamista, jota vihaan. Siihen asti pyykinpeseminen on kivaa, kun pitää viikata. Meillä kertyykin enemmän puhtaan pyykin kasoja kuin likaisen pyykin kasoja. Sillä aikaa, kun miehen kanssa, joka irrottautui hetkeksi omista hommistaan, viikattiin lakanapyykit, Wiljami leikki sängyssään. Meillä on vieläkin pinnasängyn pohja ylimmällä tasolla, pitäisi muistaa laskea ennen kun Wiljami tosiaan oppii nousemaan.
Ruokatouhut jatkuu iltapuuron merkeissä, joka sekin sormiruokailtiin. Miten tuntuu, että päivät ovat pelkkää ruuan laittamista ja syömistä? Eikä vaan tunnu, vaan niin se taitaa olla. Aika monta tuntia päivästä tuohon touhuun menee aikaa. Tykkään häärätä keittiössä, mutta vaikeaksi sen tekee lapsi, joka vaatii päästä vähän väliä syliin. Tällä hetkellä miehellä on menossa eräs projekti, joten hän on joutunut tekemään sitä melkein koko hereillä olo aikansa. Me Wiljamin kanssa ollaan kaksin miehen tehdessä hommia. Onneksi miehen projekti loppuu kohta ja pääsee hänkin osallistumaan enemmän arjen pyörittämiseen. 
Iltapuuron jälkeen iltapesut,yöppi ja nukkumaan. Wiljami taisi nukahtaa kahdeksan jälkeen, jonka jälkeen minä jatkoin pyykkien ja blogin parissa johonkin yhteentoista asti. Suunnitelmissa oli mennä aikasiin nukkumaan, mutta Wiljamin huonojen päikkäreiden vuoksi minulla oli taas hommia rästissä, joten ne oli tehtävä ennen nukkumaan menoa. 

Sellainen oli meidän kiireinen päivä. Kuulostaako tutulta?

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Saako äiti näyttää äidiltä?

Rakkaat kanssaäidit, puhutaanpa vähän siitä, mitä ajattelemme itsestämme. Tämä on asia, joka pysäyttää minut miettimään. Miettimään, kuinka suuret ulkonäköpaineet äideillä on. Varsinkin äideillä, jotka ovat synnyttäneet vasta. 

Raskaus, synnytys ja imetys on setti tapahtumia, jotka tuottaa melkoisen mylleryksen naisen keholle. Ensin paino nousee suhteellisen reilusti lyhyessä ajassa. Sitten laskee vähän ja tämän jälkeen paino joko jämähtää paikoilleen, laskee ennalleen tai sen alle. Kaikki on mahdollista. Koska kaikki on mahdollista ja ennalta arvaamatonta, jokaisen synnyttäneen äidin pitäisi olla armollinen itseään kohtaan. Armollinen fyysiselle ja psyykkiselle itselleen. 
En puhu siitä, että pitäisi ajatella niin, että "okei olen äiti, voin pysyä ylipainoisena loppu elämäni". Puhun siitä, että jokaisen äidin pitäisi antaa oma aikansa palautumiselle. Lapsen ollessa alle vuoden ikäinen, voi huoletta unohtaa kaiken diettaamisen ja pakonomaisen laihduttamisen, puhumattakaan itsensä haukkumisesta. Vauvan äiti saa näyttää vauvan äidiltä. Kaiken pointti on oma hyvinvointi. Ja voin kertoa, että pakottavalla tarpeella laihduttaa, ei luoda omaa hyvinvointia. Lapsen tullessa taapero ikään voi alkaa miettiä pikku hiljaa järkeviä tapoja tiputtaa ne loput raskauskilot, joita ei välttämättä siinä vaiheessa olekaan enää jäljellä. Diettaaminen ja pakonomainen laihduttaminen kannattaa kuitenkin unohtaa loppu elämäksi.

Joillakin imetys pitää jokaisesta kilosta kiinni ja joillakin taas imetys aiheuttaa sen, että kiloja tippuu turhankin paljon. Tämänkin faktan huomioon ottaen, vauvan äiti saa näyttää vauvan äidiltä. 
Kuva täältä


Rakas kanssaäiti,



älä puhu itsestäsi negatiivisesti.



lopeta laihduttaminen.


syö terveellisesti, mutta älä kiellä itseltäsi mitään.

liiku sen verran, että sinulle tulee hyvä mieli.


Nämä neljä asiaa kun toteuttaa, on jo aika pitkällä kohti tervettä hyvinvointia ja sitä, että vauvavuoden jälkeen ei ole enää yhtään raskaskiloa tiputettavana.
Voin sanoa, että itseltäni lähti raskauskilot nopeasti ja monet varmasti ajatteleekin, että hyvä minun on tässä puhua. Minun osani tässä koko pelissä on kuitenkin raaka. Sairastuin jo tosi nuorena syömishäiriöön ja sairaus kerkesi syöttää p####a päähäni ikuisuuden. Vaikka kaikki on nyt paremmin, syömishäiriö ei koskaan lähde minusta lopullisesti. Wiljamin syntymän jälkeen tunsin olevani hyvä, mutta kun painoa alkoi pudota, syömishäiriö sai korkillisen bensaa liekkeihin. Se luuli, että nyt mennään taas. Se, että minulta katosi raskauskilot nopeasti, on monien tuskallisten ajatusten tulosta. Ja sitä en toivo kenellekään. Pakonomainen laihduttaminen on lopulta peli, jota ei voi voittaa koskaan. Omat raskauskilot eivät lähteneet laihduttamisella. En ole ylläpitänyt dieettejä tai liikkunut hulluna. Syömishäiriö on vaan yhtä nuoralla pomppimista terveellisten ja "terveellisten" valintojen välillä. Yhtä ajatuspeliä, joka tulee selkärangasta, vaikka asiat ovatkin ihan hyvin. Vaikka minulla ei ole raskauskiloja jäljellä, en ole tyytyväinen itseeni. Haluan olla. 

Nauti, nauti ja nauti. Ole ylpeä siitä kehosta, mikä sinulla on juuri nyt. Älä etsi kehostasi vikoja, sillä sinä saat näyttää siltä, että olet synnyttänyt alle vuosi sitten. Ajattele, että se on tämä pinnallinen ja typerä maailma, joka on luonut kuvan, jonka mukaan pienten vauvojen äitien pitää näyttää fitnesstähdiltä. Siinä ei ole mitään hienoa, että laihduttaa raskaskilot nopeasti. Siinä taas on ihan hurjan paljon hienoa, että saa nuuhkia omaa pientä vauvaa ja olla ylpeä oman vauvan ensimmäisestä hymystä, ensmmäisestä kääntymisestä, ensimmäisestä askeleesta. Sinun kehosi on kasvattanut tuon pienen ihmeen ja synnyttänyt hänet. Älkää rakkaat äidit myrkyttäkö mieltänne miettimällä, kuinka lihavia olette. Te olette täydellisiä. Katsokaa itseänne peilistä ja sanokaa itsellenne, kuinka ihania te olette. Tehdään kaikki niin joka aamu, koska me kaikki olemme ihania.

Tämä teksti on muistutus minulle itselleni ja jokaiselle ihanalle äidille. Sovitaanko, että opetellaan yhdessä olemaan tyytyväisiä itseemme? Kuka lähtee mukaan?

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Vauva-arkikuvaus - vauva itkee ja äidinrakkaus

Vauva-arkikuvaus saa jatkoa, sillä nyt puhutaan siitä, kun vauva itkee. Ensimmäisen vauva-arkikuvauksen löydät tästä. Nämä postaukset eivät liity millään tavalla toisiinsa, mutta ne ovat osa arkea johon liittyy vauva. Postaussarja "vauva-arkikuvaus" on itsenäisten osien koottu sarja erinäisiä tilanteita keskeltä kaiken kattavaa vauvavuotta. 
Tässä postauksessa pohdin vauvan itkua. Heräsin eilen siihen, että minä en ole juuri joutunut koko Wiljamin olemassa olon aikana kuuntelemaan, kun oma lapseni itkee toisen ihmisen sylissä lohduttomasti. Kuten aiemmat blogini lukijat ehkä saattavat muistaa nämä faktat: meidän lapsi oli aika itkuinen tapaus ensimmäiset neljä kuukautta, ja minä olen ollut turhankin kiinni lapsessamme siitä asti, kun ensimmäisen kerran sain hänet rinnan päälle. Minä olen ollut se, joka lohduttaa itkevää lasta ja tuudittaa väsymyksestä kyynelehtivän pikkuisen uneen. Ei sillä, etteikö mieheni olisi sitä pystynyt tekemään, mutta minä kaappasin sen pienen nyytin aina syliini ja siinä pidin. Minun poikaani. 
Vauvan itku kuuluu vauva-arkeen ja sitä muuten piisaa. Piisaa vaikka muille jakaa, ainakin meillä. Nykyään lähinnä sellaista kitinää ja narinaa, pienenä enemmän sellaista pikkuvauvaitkua. Itkua, itkua. Vaikka itku on normaalia, tuntuu se äidistä ihan kamalalta. Tai no kitinä ja narina suoraan sanottuna vähän ärsyttää, mutta se lohduton kyynelehtävä itku, se sattuu. 
Koska olen aina ollut se joka on saanut itkun loppumaan, se joka on joutunut heijaamaan surun pois pienen mielestä, ja se joka on saanut lopuksi pyyhkiä pikkuiset kyyneleet pyöreiltä poskilta omaan kämmeneen, tuntuu pahalta, kun joku muu yrittää pitää lastani sylissä ja saada itkun loppumaan. Yritä siinä olla kun ei mitään. 

Eilen illalla oli taas tilanne, jossa äidin sydäntä koeteltiin. Oltiin nimittäin menossa saunaan äitini kanssa. Wiljami lähti mukaan ja hänelle laitettiin amme. Ilta oli jo sen verran pitkällä, että normaalisti Wiljami oli nukkumassa. Ajateltiin, että käytetään hänet pesulla ja minä saan jatkaa siitä sitten rauhassa saunoittelua äitini hoitaessa Wiljamin iltatoimet. Päästiin pukuhuoneeseen asti, kun itku alkoi. Joku siinä saunaosastossa pelottaa. Menin saunaan ja ajattelin, että Wiljami rauhoittuu kohta, kun pääsee ammeeseen. Vesi on Wiljamin lemppari. Ei, alkoi lohduton ja maailman surullisin itku. Kuuntelin, kuinka äitini lohdutti itkevää lastani. Sillä hetkellä minusta tuntui, että en päästä lastani koskaan yhtään minnekään. Hipsin pois saunasta, katsoin vauvaani silmiin ja pyysin mielessäni anteeksi, että äiti ei ollut se joka otti itkevän lapsen heti syliin surun vallitessa pienen ihmisen. Sillä hetkellä tajusin, että minä todella rakastan lastani niin paljon, että sydämeni särkyy, kun hän on surullinen. Sillä hetkellä, kun menin ja otin pyyhkeeseen käärityn pikkumiehen syliini ja istuin antamaan hänelle maitoa, tiesin, mitä äidinrakkaus todella on.
Luotan siihen, että läheiseni osaavat hoitaa ja lohduttaa lastani, mutta en luota siihen, että minä pärjään. Joskus kauan sitten ennen Wiljamin syntymää näin unta, jossa tunsin miltä äidinrakkaus omaa lasta kohtaan tuntuu ja siltä se todella tuntuu. Se tuntuu voimakkaalta tarpeelta suojella omaa pientä ihmisenalkua kaikelta surulta ja pahalta. Suojella itkulta, tarpeelta olla läsnä, tarpeelta olla opettamassa ja kasvattamassa sekä tarpeelta antaa koko elämänsä lapsen vuoksi. Se tuntuu myös huolelta omasta lapsesta. Mutta suurimpana se tuntuu valtavana onnen tunteelta sydämmessä. Ja itkuna. 

(Kuvat: https://pixabay.com/)