sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Vauvani on 9 kuukautta vanha - mitä hänelle kuuluu?

Meillä vietettiin tänään Wiljamin 9-kuukautispäivää. Tai ei me sitä erityisemmin vietetty, mutta haikeana mietittiin jo, että meidän vauvasta tulee taapero kolmen kuukauden päästä. Kolme lyhyttä kuukautta ja meillä vietetään yksivuotisjuhlia. Petteri sanoi tänään leikillään, että Wiljamilla on kolme kuukautta aikaa opetella kävelemään. Sitä ennen olisi hyvä opetella konttaamaan, sanoin minä. 

Wiljami on tänään siis 9 kuukautta vanha. Kuukausi sitten hän painoi 10,8 kg ja oli 71 cm pitkä. Tällä hetkellä Wiljami osaa ryömiä, istua ilman tukea, nousta polviseisontaan tukea vasten, seisoa tukevasti käsistä avustaen, matkia ilmeitä sekä monia muita asioita. Wiljamilla on kaksi hammasta ylhäällä ja yksi alhaalla. 
Wiljami nukkuu tällä hetkellä unikoulun ansioista huomattavasti paremmin kuin kuukausi sitten. Hän nukahtaa iltalaulun jälkeen itsenäisesti omaan sänkyyn. Yöllä Wiljami herää yleensä kerran, jolloin käyn kertomassa, että on vielä yö. Aamu alkaa meillä yleensä kuuden ja seitsemän välissä. Yöimetykset ovat jääneet myös pois unikoulun myötä. 

Wiljami syö viisi kertaa päivässä. Ateriat ovat aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Hän syö pääsääntöisesti sormiruokaillen. Jännä muuten, että edellisellä neuvolakäynnillä neuvolakorttiin oli kirjoitettu, että lapsi syö soseita monipuolisesti, vaikka mainitsin useaan otteeseen, että meillä sormiruokaillaan. En tiedä onko kyse niin sanotusta asenneongelmasta sormiruokailua kohtaan, tiedonpuutteesta vai pelkästä väärinymmärryksestä. Ruokaa hänelle tarjotaan hyvin monipuolisesti ja kaikkien onneksi hänelle ei ole ilmennyt mitään allergioita. Wiljami on todella taitava syöjä ja hallitsee jo hienosti ruuan käsittelemisen suussa. Vaiheittain hän haluaa syödä lusikalla ja käsillä. Wiljamin ehdottomia lemppareita ovat tällä hetkellä kirpeät hedelmät kuten appelsiini ja nektariini. Wiljami on edelleen rintamaidolla, ja yöimetysten lopettamisen myötä maito on alkanut maistua päivällä huomattavasti peremmin. Imetyksestä on tullut näin ollen paljon ihanampi ja tärkeämpi osa meidän arkea. 
Wiljami on ihan super ihana pienimies, joka hymyilee ja nauraa paljon. Hän tykkää hassutella ja ilmeillä. Hän tykkää leikkiä ja hänen lempparileikki on tällä hetkellä piiloleikki. Wiljami tykkää kirjoista ja kaikesta, mistä lähtee ääntä. Lisäksi Wiljami on oikea vesipeto. Hän rakastaa suihkussa käyntiä ja hihkuu riemusta nähdessäänkin vettä. Eilen ja tänään Wiljami pääsi uimaan ja voi sitä iloa, kun isi hyppyytti häntä vedessä. 

Meidän rakas yhdeksän kuukautta vanha Wiljami!

Onko siellä muita yhdeksän kuukautta täyttäviä?

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kesä, mikä ihana syy syödä tuoreita mansikoita

Oletteko huomanneet, että lämpöiset kesäpäivät ovat jälleen täällä? Me ollaan, ja ollaankin nautittu niistä oikein roppakaupalla. Minä ja Wiljami ollaan oltu tämä viikko lomailemassa äitini luona. Petteri lähti reissuhommiin maanantaina, joten ei jääty suotta Wiljamin kanssa kaksin kaupunkiin vaan pakattiin tavarat ja tultiin tänne "maalle". 

Arastelin ensin lähteä yökylään, koska ajattelin, että uudessa paikassa Wiljamin hyvin menneet yöt olisivat jälleen historiaa. Vaikka ollaan Wiljamin kanssa oltu ennenkin äitini luona yötä, ei noin pieni lapsi muista niin pitkälle. Uusi huone, uusi sänky ja erilainen ympäristö. Kaikesta on kuitenkin selvitty ja yöt ovat menneet täällä oikein hyvin. Olen pyrkinyt pitämään rutiinit samoina kuin kotonakin ja etenkin iltarutiinit samanlaisina. Tätä kirjoittaessa Wiljami tuhisee vauvan unta viereisessä huoneessa, jonne hän nukahti ilman pienintäkään itkua iltalaulun jälkeen. 

Me ollaan vietetty täällä kunnon kesälomaa. Ollaan nimittäin vietetty päivät ulkona, käyty uimassa ja syöty mansikoita. Hetkittäin olen jopa kerennyt ottaa kahvikupin käteen, istua aurinkotuoliin ja lukea kirjaa. Luen tällä hetkellä erittäin mielenkiintoista kirjaa, josta ajattelin kirjoittaa erillisen postauksen. Evoluutiobiologi Tiina Kaitaniemen kirjassa pyritään hahmottamaan sitä, miten lajimme tyypillisesti synnyttää ja hoitaa vauvoja sekä miten vanhemmuus ja perhe muotoutuu, ja miten yhteisö ja sukulaissiteet vaikuttavat siihen. Otin mukaan myös kevyttä kesälukemista, mutta tietokirjallisuus vei yllättäen voiton. 

Huomenna me Wiljamin kanssa pakataan tavarat jälleen läjään ja suunnataan takaisin kotiin odottamaan Petteriä, joka tulee illalla kotiin. Sitten me vietetään ihana perheviikonloppu. Ajatuksena on ollut ainakin käydä haistelemassa lauantaina päivällä SuomiPop-festareiden tunnelmaa. 
Mitä teidän kesäinen viikko on pitänyt sisällään?

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Olisinpa tiennyt, että pakeneminen ei korjaa särkynyttä

Törmäsin tänään Maaret Kallion haasteeseen "Olisinpa tiennyt, että...". Aloin miettimään omaa nuoruuttani ja löysin satoja asioita, joita olisin halunnut tietää silloin, kun elin niitä hetkiä. Tämä postaus on todella henkilökohtainen ja tämän julkaiseminen tuntuu pelottavalta. Teen sen kuitenkin. 

Hanna-Mari oli äärimmäisen herkkä ja haavoittuvainen 12 -vuotias tyttö. Tyttö, joka koki olevansa täysin vääränlainen. Tyttö, jota kaikki ihmiset ympärillä yrittivät muuttaa toisenlaiseksi. Hanna-Mari tykkäsi opiskella, ajatella ja lukea. Toinen puoli Hanna-Marista rakasti urheilla. Hänelle säännöt ja rutiinit olivat tärkeitä. Hanna-Mari tarvitsi säännöllisen elämän, koska kaikki uusi ja erilainen hämmensi häntä. Hanna-Mari oli tyttö, joka oli hyvin hämmentynyt omasta itsestään.
Hanna-Mari oli tyttö, joka oli luonteeltaan arka, ujo ja hiljainen. Sellainen hitaasti lämpenevä ihminen. Toisaalta Hanna-Marilla oli todella vahvoja mielipiteita ja hän tykkäsi keskustella vaikeistakin aiheista. Hän oli pienestä asti tykännyt jutella yhteiskunnallisista ja ajankohtaisista poliittisista asioista. Lisäksi häntä mietitytti kovasti maailman synty, aika ja ihmiskunnan vaiheet. Hanna-Mari oli erilainen ja sen hän myös tiesi. Hän tiesi sen, koska lähes jokainen siitä hänelle mainitsi. 

Hanna-Mari oli tyttö, joka urheili päivittäin. Se kuului asiaan. Urheilu oli keino purkaa energiaa ja toisaalta keino ilmaista itseään. Hanna-Mari halusi pärjätä ja tulla joksikin. Hanna-Mari halusi olla jossain hyvä ja kokea, että häntä arvostettaisiin. Hän pyrki tekemään koko ajan enemmän. Koska hän oli luonteeltaan vääränlainen, hän yritti tulla oikeanlaiseksi pärjäämällä urheilussa. Ei hän kuitenkaan tullut. Loppujen lopuksi urheilu oli vain pakkopullaa, jota oli pakko suorittaa, koska olihan Hanna-Mari tyttö, joka urheili.
Hanna-Mari oli tyttö, joka vihasi ulkonäköään. Hän koki itsensä rumaksi ja lihavaksi. Hän pukeutui väärin ja laittoi hiukset väärin. Kaveriporukan vertailussa Hanna-Mari todettiin lihavimmaksi ja isoimmaksi. Hanna-Marille sanottiin, että hänestä näkee, että hän on ollut ruoka-aikaan kotona. Hän ei ymmärtänyt, sillä hän oli painotarkkailussa alhaisen painon vuoksi. Silti hän alkoi laihduttamaan. Seuraavat vuodet, aina tähän päivään saakka, Hanna-Mari on pitänyt itseään rumana ja lihavana. Vääränlaisena tähän maailmaan.

Kun Hanna-Mari täytti 17 vuotta, hänelle avautui uusi maailma. Maailma, jota ei ollut ennen saanut kokea. Tai hallunnut kokea. Kuten arvata saattaa, ylihän se meni. Yhtäkkiä Hanna-Mari oli tyttö, josta puhuttiin pahaa jälleen, mutta ihan eri tavalla. Ennen hän oli kuulemma ruma ja lihava, nyt hän oli huomionhakuinen ääliö. Koska Hanna-Mari oli edelleen tyttö, jota hämmensi kaikki uusi, oli hän jälleen tilanteessa, jossa ei osannut toimia oikein. Hän ei tiennyt oikeastaan lainkaan, mitä hänen kuuluisi tehdä, joten hän oli täysin muiden vietävissä. Hanna-Mari oli loppujen lopuksi 20 -vuotias nuori nainen, jota oli satutettu äärettömän monta kertaa.
Koko ikänsä Hanna-Mari oli yrittänyt paeta itseään ja omaa elämäänsä. Hanna-Mari olisi halunnut olla kaunis ja laiha. Han olisi halunnut olla niin kuin kaikki muutkin. Hän halusi sitä niin paljon, että oli valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. Siitä asti, kun hän tajusi jotain siitä, mitä vaa´an lukema tarkoitti, hän pyrki pienentämään sitä lukua. Hän ajatteli, että laihempana hänestä tulisi oikeanlainen. Hyväksytty ja kaunis. Jos hän olisi laiha, kukaan ei sanoisi, että hän olisi vääränlainen. Kukaan ei sanoisi, että hän olisi ruma ja lihava. Kukaan ei sanoisi, että hän olisi huomionhakuinen ääliö. ja kukaan ei satuttaisi.

Koko nuoruuden kestänyt laihduttaminen päättyi lopulta sairaalan petiin. Siihen loppui pakeneminen. Silloin, kun lääkäri sanoi, että Hanna-Marin sydän voisi pettää millä hetkellä tahansa, hän ei päässyt enää pakoon. Hänen oli pakko mennä sairaalaan. Ja se matka oli pitkä ja raskas. Loppujen lopuksi kaikki se nuoruuden tuska konkretisoitui noihin sairaalavuosiin. Hanna-Mari istui ruuan edessä peläten koko ruumiillaan syödä, mutta pakoon ei voinut juosta. Siitä alkoi hänen matkansa kohti itsensä hyväksymistä.

Jos voisin, sanoisin tuolle nuorelle Hanna-Marille, että riität ja kelpaat sellaisena kuin olet. Ole oma itsesi, sillä vain siten tulet olemaan onnellinen. Älä välitä siitä, mitä muut sanovat. Kerää kaikki rohkeutesi ja kerro, miltä sinusta tuntuu. Kerro, mitä ajattelet. Mikään tässä maailmassa ei ole sen taistelun arvoista, mitä olet joutunut ja joudut edelleen käymään. Voit saavuttaa sen, mitä haluat vain sillä, että seuraat sydäntäsi. Lue, ajattele ja opiskele niin paljon kuin haluat. Arvosta sitä, mitä sinulla on. Sinulla on maailman parhaat ystävät, jotka eivät ikinä arvioi sinua ulkonäkösi perusteella. Arvosta ystäviäsi, äläkä koskaan unohda kysyä, mitä heille kuuluu. Anna anteeksi, äläkä ole niin ankara itsellesi. Sinä kelpaat. Rakenna oma itsesi sen perusteella, mitä itse haluat, älä sen perusteella, mitä muut sanovat. Pidä istestäsi huolta, äläkä koskaan ala laihduttamaan. Nauti ja elä. Olisinpa tiennyt, että pakenemalla syömishäiriöön, en tule onnelliseksi. Olisinpa tiennyt, että pakeneminen ei korjaa särkynyttä. 

Mitä sinä haluaisit sanoa nuorelle sinulle? Mitä sinä olisit halunnut tietää?

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Julki-imetys - äitien huomionhakuako?

Noniin, ja taas mennään. Mennään nimittäin aiheeseen nimeltä julki-imetys. Imettäminen ja etenkin julkisilla paikoilla imettäminen tuntuu nousevan otsikoihin vähän väliä ja en voi olla ottamatta kantaa tähän aiheeseen, sillä olenhan itsekin kohta 9 kuukautta vanhan vauvan imettävä äiti. Yhdeksän kuukauden kokemuksella voin sanoa, että imettävälle äidille imetyksestä ja rinnoista ylipäänsä tulee hyvinkin normaali arkipäiväinen asia. Rinnat eivät ole enää kovin eroottinen asia, kun on ruokkinut niillä omaa lasta. 

Kun imettää, rinnat muuttavat tarkoitustaan. Niiden tarkoitus on ruokkia lapsi. Itse olen ainakin unohtanut kokonaan, että rinnat ovat suurimmalle osalle ihmisistä ilmeisesti ylitsepääsemättömän eroottisesti latautuneet. Mutta kuka saa loukkaantua ja mistä? On täysin ymmärrettävää, että imettävät äidit eivät näe rintoja ja julki-imettämistä vääränä. Pikemminkin julki-imetyksen kieltämisen loukkaavana. Ja niin koen minäkin.
Silmiini osui Iltasanomien juttu kutsusta, jossa pyydettiin, ettei imetys tapahdu kenenkään silmien alla (Morsiusparin esittämä pyyntö hääkutsussa oli liikaa – Vauva.fi-palstalla roihahti raivo: ”Mietin, että jätän tahallaan menemättä”) ja aloin pohtimaan omaa suhtaumista moiseen kutsuun. Aluksi mietin, että todella tökeröä toimintaa hääparilta. Päässäni syntyi suorastaan raivo imetystä vastustavia kohtaan. Mentyäni kyseiseen keskusteluun Vauva.fi-palstalle, minulle selvisi, että kutsussa oli lukenut oikeastaan "Toivomme, että mikäli imetät, niin hoidat sen erillisessä tilassa, kiitos". Raivoni ehkä vähän laantui. Toivehan oli esitetty kohtailaisen asiallisesti, joskin aika töksähtävästi. Toiveen huomioon ottaen oletettavasti (ja toivottavasti) erillinen tilakin imetystä varten on häihin järjestetty. Siitä en ole varma, onko hääparin toive ylipäänsä korrektia esittää hääkutsussa. Itselleni tulisi sellainen olo, että en ole tervetullut koko häihin moisen kutsun vuoksi. 

Minulle heräsi kuitenkin eräs kysymys luettuani sekä Iltasanomien artikkeliin ihmisten jättämiä kommentteja että Vauva.fi-palstan kommentteja. Ovatko ihmiset oikeasti näin tyhmiä? Ihan uskomattomia puolustuspuheita hääparin esittämää toivetta ja ylipäänsä julki-imetyksen kieltämistä kohtaan.
Nimimerkki jotain rotia kirjoittaa: "Ei kuulu imettäminen kaikkien juhlavieraiden silmien alla, ei häissä eikä muissakaan juhlissa, eikä julkisillakaan paikoilla. Sitä voi kyllä vetäytyä sivummalle imettämään, aina siihen jostain paikka löytyy."
Nimimerkki Vierailija kirjoittaa: "Äidin pitää vaan sietää se, että hoivaa lasta. Jos sillä on tissi suussa tuntitolkulla putkeen, niin kannattaa jäädä suosiolla kotiin. Ei imetysnäytöksiä hääjuhlaan!!!"
Nimimerkki Vierailija kirjoittaa: "Minun mielestäni olisi myös kiva, jos jengi imettäisi muualla kuin juhlavieraiden silmien alla. Mutta ei kai muuta voi toivoa tältä minäminäminä-sukupolvelta." 
Nimimerkki Vierailija kirjoittaa: "Ehkä vieraissa on useampi sellainen, jolle julkinen imetys ois isompi järkytys ja loukkaus kuin teidän kutsuun tuon pyynnön laittaminen. Imetä syrjässä eläkä tee siitä numeroa." 
Nimimerkki Huomiohakua kirjoittaa: "Kas kun äidit ei halua vaippoja vaihtaa pitopöydässä. Olkoon imetys miten luonnollista tahansa, jotain tapoja pitää olla. Onhan aikuisillakin "luonnollisia" tarpeita, mutta hyvät tavat ja jopa lait estää niiden toteutuksen julkisesti."  
Nimimerkki Miäs eikä poika... kirjoittaa: "Onhan esimerkiksi seksin harrastaminen ja virtsaaminenkin ihan normaaleja ja luonnollisia asioita ihmiselle. Harva tekee näitä kuitenkaan häävieraiden silmien edessä....Ainakaan alkuillasta."
Nimimerkki Mietinpä vaan kirjoittaa: "Vauvan hoito vaipanvaihtoineen ja syöttämisineen hoidetaan muualla kuin juhlapöydässä. Miksi osa äideistä haluaa aina olla keskipisteenä joka tilanteessa? Jäisi kotiin marttyyri."
Kysynpähän vaan, että mitä ihmettä? Ihmiset suhtautuvat julkiseen lapsen imettämiseen samalla tavalla kuin julkiseen seksiin ja virtsaamiseen. Itse rinnastan imettämisen yhtä luonnolliseksi asiaksi kuin sen, että syön itse ruokaa. Minulla ei ole tapana mennä syömään piiloon katseilta, saatika syömään vessaan. Toisin kuin vessa-asiat, ne hoidan mielelläni vessassa. Samoin teen lapsen vessa-asioiden kanssa. Vaipan vaihtaminen ei ole ihan sama asia kuin imettäminen. En koe myöskaan, että imettäisin julkisesti lastani sen vuoksi, että haluaisin olla huomion keskipisteenä tai niin sanotusti varastavani shown. Ja vaikka puolustan julki-imettämistä henkeen ja vereen, ei se tarkoita sitä, että minulla ei olisi käytöstapoja. Totta kai menen juhlissa imettämään syrjään, mutta en sen takia, ettenkö voisi imettää siinä "juhlakansan silmien edessä", vaan sen takia, että se on huomattavasti helpompaa juhlavaatteissa ja ahtaissa tiloissa niin. 

Lopuksi haluan sanoa niille, jotka haluavat kieltää lailla julki-imetyksen, että niitä tissejä ei ole pakko katsoa. Käännä katseesi jonnekin muualle. Imetys on maailman ihanin asia!

Mitä mieltä te olette julki-imetyksestä? Oletteko kohdanneet julki-imetyksen vastustajia?

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Epilepsia ja vauva-arki

Epilepsia ja vauva ei välttämättä ole helppo tai yksinkertainen yhtälö. Minulta toivottiin postausta epilepsiasta ja siitä, miten se vaikuttaa meidän arkeen, etenkin vauva-arkeen. Olen aiemmin kirjoittanut tässä postauksessa siitä, miten ja milloin sairastuin ja tässä postauksessa epilepsiasta raskauden aikana. Sairastuin siis joskus 24 -vuotiaana, jolloin sain ensimmäisen tajuttomuus-kouristuskohtauksen. Kohtauksia tuli säännöllisesti lokakuuhun 2016 saakka parhaimmillaan kolmen kuukauden välein ja pahimmillaan kolme päivässä. Lokakuun 2016 jälkeen ei kohtauksia ole tullut. 

Raskausaika oli rankka henkisesti suhteessa epilepsiaan. Kaikki se paine raskaudenkeskeytyksestä lääkärin taholta ja päätösten tekeminen. Ajoittain tunsin itseni maailman itsekkäimmäksi ihmiseksi, kun päätin jatkaa raskautta. (Lue lisää: Kun lääkäri suosittelee raskaudenkeskeytystä.) Synnytys sujui epilepsian osalta hyvin, kuten lääkärit olivat ennustaneetkin, sillä on kuulemma harvinaista, että synnytyksen aikana saa epilepsiakohtauksen. 

Vauva-arki epilepsian kanssa on kieltämättä pelottavaa, jos sitä rupeaa ajattelemaan yhtään pidemmälle. Ajatus siitä, että saisin kohtauksen ollessani Wiljamin kanssa kahdestaan kotona tai saatika silloin, kun Wiljami on sylissäni, kauhistuttaa minua. Mitä siitä seuraisi? En tiedä. Se olisi ainakin kova kolaus äitiydelleni, sillä se tarkoittaisi sitä, että en kykenisi hoitamaan lastani itsenäisesti. Yleensä pyrin siihen, että en ajattele koko asiaa, sillä kaikki on mennyt tähän asti hyvin ja epilepsian tilanne tuntuu olevan hallinnassa. Sitä en tiedä, miten raskaus ja imetys ovat vaikuttaneet kohtauksettomuuteen, ja mitä tapahtuu, kun lopetan imettämisen. 

Se, miten epilepsia vaikuttaa meidän perheen arkeen tällä hetkellä, on hyvin vähäistä. Minä en voi ajaa autoa vaikka minulta ajokortti löytyykin. Muistini on huono joko epilepsian tai epilepsialääkkeiden johdosta. Minun pitää muistaa ottaa lääkkeet säännöllisesti. Lisäksi minulla on tutkimukset menossa Kuopiossa, joten reissaamme sinne aika ajoin, jolloin Wiljami on tietenkin mukana. Tällä hetkellä minulla on menossa lääkemuutokset, jotka osaltaan ovat riski. Aina uusien lääkkeiden kanssa on se, että auttaako ne ja se, tuleeko niistä sivuoireita. 
Me eletään hyvin tavallista vauva-arkea epilepsiastani huolimatta. Tällä hetkellä kaikessa on kyse hyväksymisestä. Minä olen äiti, joka sairastaa epilepsiaa. Epilepsia on elämää haittaava sairaus, jos lääkitystä ei saada kohdilleen. Jos kohtauksia alkaa tulemaan, kaikki pitää miettiä uudestaan. En tiedä yhtään miten kaikki järjestettäisiin, jos kohtaukset alkaisivat taas. Silloin tarvitsisin apua Wiljamin hoidossa ja kokisin varmasti olevani huono äiti, vaikka sitä en todellakaan olisi. Kokisin varmasti olevani itsekäs, kun olen ikinä halunnut lasta. Äiti, joka saa kohtauksia ja sen takia ei voi hoitaa lastaan. Yritän vain sanoa, että tässä kaikessa merkittävin ongelma on omat ajatukset. Oikeasti epilepsia ei ole mikään este lasten hankkimiselle tai niiden hoitamiselle.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Unikoulu muuttaa muotoaan - pistäytymisunikoulu

Me mentiin tassuttelu-unikoululla ensimmäinen viikko. Tassuttelu on unikouluista lempein ja pehmein, ja näin ollen sen onnistuminen on joissakin tapauksissa aika hidasta. Meidän tapauksessa se ei onnistunut ollenkaan. Tiedän, että unikoulua pitäisi jatkaa kaksi viikkoa, jotta nähdään todelliset tulokset ja vaikutukset. Meillä tassuttelu vaan provosoi nukahtamisen vastustelua ja samalla koin, että tassuttelu oli minulle todella vaikeaa. On vaikea istua vieressä ja pitää vain kättä itkevän lapsen päällä, kun olisi niin helppoa ottaa hänet syliin. Ylipäänsä tassuttelu-unikoulun "säännöt" olivat liian väljät. Siirryimme seitsämän yön jälkeen pistäytymisunikouluun, joka on astetta jämäkämpi.
Pistäytymisunikoulussa lapsen luona nimensä mukaisesti pistäydytään säännöllisin väliajoin tarkastamassa, että kaikki on hyvin ja rauhoitetaan lasta hetken ajan. Näin lapsi tietää, että hän ei ole yksin ja vanhempi tulee kyllä hänen luokseen, jos hän tarvitsee apua. Lapsella on kuitenkin mahdollisuus rauhoittaa itse itsensä ja näin nukahtaa ilman toisen ihmisen nukuttamista. Tästä seuraa unikoulun tarkoitus eli se, että lapsi osaa nukahtaa itsenäisesti ilman vanhemman apua. 

Miten me toteutetaan pistäytymisunikoulu?
  • Iltarutiinit, jotka toteutuu joka ilta samalla kaavalla.
  • Lapsi laitetaan unisena, mutta väsyneenä sänkyyn.
  • Lapselle sanotaan hyvää yötä ja poistutaan huoneesta.
  • Jos lapsi alkaa vastustaa nukahtamista, hänen luokseen mennään ennalta määrätyn ajan kuluttua.
  • Lapselle sanotaan rauhallisella äänellä sama lause, esimerkiksi "nyt on yö, nyt nukutaan, kaikki on hyvin, hyvää yötä". Lasta ei nosteta pois sängystään. Huoneesta poistutaan.
  • Jos lapsi vastustaa nukahtamista edelleen, odotetaan ennalta määrätty aika ja toistetaan sama kuin edellä.
  • Jos lapsi vastustaa edelleen, toistetaan sama kuin edellä, mutta pidennetään aikaa, joka odotetaan ennen kuin mennään lapsen luokse.
  • Toistetaan niin kauan kunnes lapsi nukahtaa pidentäen koko ajan hieman odotusaikaa. 
  • Seuraavana iltana aikaa voidaan pidentää entisestään.
  • Unikoulua jatketaan viikon ajan.
Pistäytymisunikoululla saadaan tuloksia yleensä jo yhdessä tai kahdessa päivässä, ja huomattavan muutoksen saamiseksi ei mene välttämättä kuin alle viikko. 
Me ollaan tehty pistäytymisunikoulua nyt yksi yö ja tänään alkaa toinen. Eilen nukkumaan mennessä Wiljami itki tunnin ja heräsi yöllä yhden kerran ollen hereillä tunnin ajan. Tänään laitoin Wiljamin nukkumaan ja hän nukahti itsekseen ilman itkua. Erävoitto, joka antaa voimaa jaksaa tämän unikoulun läpi. 

Tässä aiemmat postaukset meidän unikouluprojektista:

(Lue lisää: MLL - Vauva-nukkuu)

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Jos poikani haluaakin olla tyttö ja muita ajatuksia sukupuolineutraalista kasvatuksesta

Meidän poika saa leikkiä nukeilla ja barbeilla. Hän saa pukeutua vaaleanpunaiseen, jos tahtoo. Jos hän kokee olevansa tyttö, me hyväksymme sen. Jos meidän poika haluaa leikkiä sotaleikkejä ja kerätä pikkuautoja, se on meille täysin fine. Tai olla poika, se on myös täysin hyväksyttyä.
Tämän päivän juttu on sukupuolineutraali kasvatus. Mitä on sukupuolineutraali kasvatus? Yleisesti ajatellaan, että se on sitä, että ei ole enää tyttöjä ja poikia. Ihmiset ovat sukupuolettomia henkilöitä. Enää ei synny tyttö- ja poikavauvoja vaan henkilövauvoja, tai merenhenkilövauvoja tai yksisarvisvauvoja. Oleellista monen mielestä on se, että ei luokitella ihmisiä sukupuolen perusteella miehiksi ja naisiksi. 
Minun mielestäni sukupuolineutraalia kasvatusta pitäisi kutsua ennemminkin sukupuolisensitiiviseksi kasvatukseksi. Se, että pieni osa ihmisistä ovat tai haluavat olla muun sukupuolisia, mikä on täysin hyväksyttävää, ei minun mielestäni poista sitä biologista faktaa, että pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä. Sukupuolisensitiivinen kasvatus kasvattaa lasta ymmärtämään, että kaikki on hyväksyttävää ja mahdollista, mutta ei pääsääntöisesti tuputa täysin sukupuolineutraalia olotilaa. Sensitiivisyys ottaa huomioon lapsen itsensä ja hänen omat näkökulmansa omasta itsestään ja maailmasta. Ja ennen kaikkea rikkoo pinttyneitä sukupuoleen liittyviä stereotypioita ja käsityksiä. Minun mielestäni on hieman arveluttavaa kasvattaa lasta sukupuolettomaksi kasvattajan tahdosta. Toki jokainen vanhempi tekee omat ratkaisut oman harkinnan mukaan.
Sukupuolisensitiivinen kasvatus mahdollistaa sen, että lapsi saa leikkiä niitä leikkejä, joita hän itse haluaa ja pukeutua sen värisiin vaattesiin, kun hän itse haluaa. Se, että me tuputamme kasvattajina lapsille sukupuolettomuutta, on yhtä tiukka linjaus kuin se, että me sanotaan tiukasti, että on vain poikia ja tyttöjä. Lapsi menee sekaisin, kun ympärillä oleva maailma kuitenkin pyörii hyvin pitkälti sen ympärillä, että on tyttöjä ja poikia.
Lasta on kasvatettu koko elämänsä ajan tiukasti sukupuolettomasti. Hänessä ei ole mitään, mikä viittaa tyttöön tai poikaan. Hänen vanhempansa kieltävät koko lapsen ympäristöstä lapsen sukupuoleen viittaavat seikat. Yhtäkkiä lapsi alkaa tiedostamaan sukupuolen muiden lasten kautta. Tästä seuraa valtava myllerys lapsen sisällä. Mitä minä olen, kun en ole tyttö enkä poika? Kuka minä olen? Mikä minusta tulee? (Ex-onnelliset, tv-sarja)
Sukupuolisensitiivisellä kasvatuksella takaamme sen, että lapsilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat ja tulla sellaisiksi kuin haluavat tiedostaen kuitenkin, että ovat sellaisia kuin biologisesti ovat. Se, että lapsi haluaa jossain myöhemmässä vaiheessa muuttaa esimerkiksi sukupuoltaan, vaatii mielestäni sen, että hän tietää, mikä on syntymäsukupuoleltaan. 

Minun näkemykseni sukupuolineuraalista/-sensitiivisestä kasvatuksesta:

  • Lähtökohtaisesti tytöt ovat tyttöja ja pojat poikia riippuen siitä onko heillä pippeli vai pimppi
  • Leluja ja värejä ei määritellä tyttö/poika -kategorioihin
  • Lapsi saa itse päättää, millä leluilla ja mitä leikkiä leikkii
  • Poikia ja tyttöjä ei määritellä perinteisillä sukupuoleen liitetyillä adjektiiveilla, esimerkiksi tytöt ovat kauniita/pojat ovat rohkeita
Me kasvatamme lapsemme sukupuolisensitiivisesti. Me ei haluta kasvattaa lastamme sukupuolettomaksi henkilöksi, mutta annamme hänelle mahdollisuuden tehdä juuri niitä asioita, kun hän haluaa ja olla juuri sellainen, kun hän haluaa. Me tuemme lastamme kasvussa kohti aikuisuutta. Matkalla kohti aikuisuutta puemme hänet todennäköisesti poikamaisiin vaatteisiin ja ostamme hänelle pikkuautoja. Tosin hänen omilla ehdoilla. 

Mitä mieltä te olette sukupuolineutraaliudesta?