tiistai 28. elokuuta 2018

Äiti, kuinka painava syyllisyystaakkasi on tänään?

Syyllisyys on tunne, joka nousee ihan uusiin svääreihin, kun meistä tulee äitejä. Kun saamme tietää olevamme raskaana, alamme syyllistää itseämme, mitä kummallisimmista asioista. Syyllisyys kalvaa teki näin tai noin. 
"Pidänkö vauvaani liikaa sylissä? Pilaanko isän ja vauvan mahdollisuuden muodostaa side omimalla vauvan  liikaa itselleni? Annanko vauvan olla liikaa rinnalla? Pilaanko vauvani varhaisen kehityksen jättämällä hänet tunniksi hoitoon? Olenko huono äiti, jos annan vauvalle kaupan sosetta? Seurustelenko tarpeeksi vauvani kanssa? Saako vauvani tarpeeksi läheisyyttä? Vai liian paljon? Olenko huono puoliso? Huono ystävä? Huono tytär? Huono työntekijä? Huono ihminen?"
Kuulostaako joku kysymyksistä tutulta? Vai kenties suurin osa? Sitä se on. Nimittäin äitiys.
Viime yönä odotellessani, että Wiljami nukahtaa uudestaan herättyään itkemään, selasin Facebookia ja törmäsin äitien "En ole koskaan..." -peliin. Tarkoituksena oli laittaa jokin asia, mitä ei ole koskaan äitinä tehnyt ja muut sitten tykkäävät kommentista, jos ovat kyseisen asian tehneet. Hauskaa, ajattelin. Selasin kommentteja ja tykkäilin kommenteista sitä mukaan, kun vastaan tuli asioita, joita olin tehnyt. Selattuani koko kommenttiboksin, minut valtasi aivan valtava syyllisyyden tunne. "Minä olen huono äiti!" 

Mitä syyllisyys tarkalleen ottaen on? Syyllisyyteen voi kuulua häpeän, tunnontuskien ja katumuksen tunteita. Syyllisyyttä on kahta lajia: oikeutettua ja liiallista syyllisyyttä. Oikeutettu eli hyvä syyllisyys syntyy, kun toimit väärin jotain toista tai itseäsi kohtaan. Tällöin syyllisyyden tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä sekä luoda tarvetta korjata tilanne. Liiallinen syyllisyys on jatkuvaa ja siihen ei liity mitän ilmeistä/järkevää syytä. Tunne voi syntyä toiminnasta tai teoista, mutta se voi myös syntyä ajatuksista, tunteista ja jopa omasta olemassaolosta. Liiallinen syyllisyys eli negatiivinen syyllisyys kuormittaa, kaventaa voimavaroja ja lisää stressiä. Pahimmassa tapauksessa syyllisyys on koko ajan läsnä siinä, mitä ihminen kokee ja tuntee. 
Lukiessani Facebookin "En ole koskaan..." -peliä, tunsin syyllisyyttä muun muassa siitä, että olen joskus antanut sormiruokailevalle vauvallemme sosetta, olen muutaman kerran antanut vauvallemme rintamaitoa tuttipullosta, nukun usein päiväunet lapsen nukkuessa, olen antanut lapsemme hoitoon yön yli ja olen laittamassa meidän lapsen liian pienenä päivähoitoon. Syyllisyystaakkani alla aloin miettimään, onko äitiys aina ja ikuisesti yhtä kilpailua. Kilpailua itsensä kanssa vertailemalla  itseään toisiin äiteihin. Kuka on antanut korviketta? Kuka on syöttänyt vauvaa tuttipullolla? Kuka on antanut kaupan sosetta? Harva äiti ajattelee, että minä olen parempi kuin tuo toinen äiti. Tosi moni ajattelee, että olen huonompi kuin tuo toinen äiti. Syntyy kierre, jossa syyllisyys seuraa syyllisyyttä. Teki niin tai näin, aina syyllisyys vaivaa. Äidit lukee nettipalstoja, lehtiä, kuuntelee muiden juttuja ja kerää tietoa. He luovat kaikista niistä mahdottoman ideologian, jota he haluavat noudattaa. Ideologia kohtaa realismin ja syntyy älytön epäonnistumisen ja syyllisyyden kokemus. Äitinä oleminen on asia, jossa jokainen äiti haluaa olla omalla tavallaan paras. Äitinä oleminen on kuitenkin niin iso ja monimutkainen asia, että aina ei voi päästä sinne huippusuorituksiin. Joskus pitää ajatella omaa jaksamista ihmisenä, jotta voi olla hyvä äiti. Sitten tulee se mutta. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Kuinka päästä eroon syyllisyydestä? On ilmiselvää, että äitien kokema syyllisyys on negatiivista syyllisyyttä. Sellaista, joka kuormittaa ja stressaa, ja jolle ei varsinaisesti ole mitään todellista syytä. Toki poikkeuksia on ja silloin positiivinen syyllisyys ohjaa tekemään järkevämpiä valintoja. 
Mieheni sanoi äitien kokemaan syyllisyyteen, että meidän pitäisi unohtaa the ideologia ja mennä tilanne kerrallaan miettimättä liikaa. Unohtaa se, mitä muut äidit vastaavassa tilanteessa tekisivät tai mitä uusin Vauva-lehti neuvoo. Pitäisi kuulemma käyttää maalaisjärkeä. Äidit kuulemma osaa hoitaa lapsiaan. Ja olla omalle lapselleen maailman parhaita äitejä. Syyllisyyden kokeminen on kuulemma ihan turhaa, koska siihen ei ole mitään syytä. Miehet. Niin rakastettavia ja niin yksinkertaisia. Olen kateellinen. 

Minkälaisia kokemuksia teillä on syyllisyydestä äidiksi tulon jälkeen? Tai muutenkin? 

lauantai 25. elokuuta 2018

Sormiruokailijan omenapannarit ja omenakaurapaistos

Me saatiin pussillinen omenoita ja pääsin testailemaan uusia reseptejä meidän reilu kymmenen kuukauden ikäiselle sormiruokailijalle. Meillä on ollut ongelmana keksiä Wiljamille aamu- ja iltapaloja, sillä syöttäminen on ollut meillä aina ihan nounou. Banaanipannareita, -muffinsseja, -pötköjä, banaanikaikkea on tullut tehtyä jo enemmän kuin tarpeeksi. Omenoista innostuneena lähdin kokeilemaan omenapannareita ja omenakaurapaistosta. Omenapannarin tarjoilin kokonaisten puolukoiden ja omenakaurapaistoksen kaurajogurtin kera. 

Omenapannarit 

pieni omena
kananmuna
3/4 dl lapselle sopivaa maitoa
2 rkl kaurahiutaleita
3 rkl jauhoja

öljyä paistamiseen

Kuori ja raasta omena hienoksi raasteeksi. Vatkaa kananmunan rakenne rikki ja lisää joukkoon maito ja omenaraaste. Sekoita. Lisää kaurahiutaleet ja jauhot. Vatkaa hyvin. Paista paistinpannulla öljytilkassa miedolla lämmöllä. Tarjoa marjojen tai hedelmien kanssa.

Omenakaurapaistos

omenia
1/2 dl vettä
1 dl kaurahiutaleita
2 tl öljyä

Kuori omenat ja pilko ne kattilaan. Lisää vesi ja keitä omenia niin, että ne ovat pehmeitä. Sekoita omenat karkeaksi soseeksi (esim. perunasurvimella). Ota omenasoseesta muutama ruokalusikallinen toiseen kulhoon ja lisää sinne kaurahiutaleet ja öljy. Laita loput omenasoseesta uunivuokaan ja lisää soseen päälle kaurahiutaleseos. Paista uunissa kannella tai foliolla peitettynä noin 20 minuuttia. Tarjoile esimerkiksi lapselle sopivan maustamattoman jogurtin kanssa. 

Minkälaisia herkkuja teillä on tehty omenasta?

torstai 23. elokuuta 2018

Opiskelun jatkaminen ja äitiys - päiväkoti pelottaa

Miten yhdistää äitiys ja opiskelu? Ei mitenkää. Siltä se nimittäin tällä hetkellä tuntuu. Tänään on tasan kaksi viikkoa siihen, että heitän repun selkään ja palaan koulun penkille. Apua. Pahinta on odottaminen ja jännittäminen. Opiskelujen jatkaminen itsessään on ihan mahtava juttu, mutta äitiyden yhdistäminen siihen on uusi juttu. 
Viime päivät olen keskittynyt suunnitteluun. Rakastan suunnittelemista, kalenterin täyttämistä sekä Excel-taulukoiden rustaamista. Kliseistä, mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Suunnitteleminen auttaa purkamaan tätä jännitystä. Kun näen konkreettisesti mitä tapahtuu, milloin tapahtuu ja miten tapahtuu, kaikki tuntuu selvemmältä ja vähemmän hurjalta. 
Koska opiskelen lastentarhanopettajaksi ja opintoni ovat sen verran pitkällä, oletin tietäväni jotain päiväkotimaailmasta. Nyt kun oma lapsi on menossa päiväkotiin, tuntuu, että en tiedä mitään. Käytännön asiat ovat ihan hukassa tällä äidillä. Mitä meidän lapsi syö siellä? Voiko hän sormiruokailla, kuten tähän asti kotona? Entä suola ja sokeri? Imetys? Päiväunet? Aamu-unet? Eroahditus? Ikävä? Tilannetta ei helpota yhtään se, että kyseisessä päiväkodissa ei ilmeisesti ole strukturoitua tutustumiskäytäntöä ennen hoidon aloitusta. Saa kuulemma tulla kuitenkin käymään. Ja sormiruokailusta kysyessäni sain vastaukseksi, että me varmaan tilataan Wiljamille sitten karkea sose, kuten muillekin tuon ikäisille. Onneksi päiväkodissa on kuitenkin mahdollisuus aamupäiväuniin. Ryhmän aikuinen tulee käymään meillä vielä juttelemassa hoidon aloituksesta ja tutustumaan Wiljamiin. Toivottavasti saadaan tehtyä hyvä suunnitelma. Päiväkodista luvattiin, että siellä pyritään toteuttamaan perheen toiveita ja tapoja, mikä on minulle kaikista tärkeintä. 
Mitä äitiyteen tulee, minusta tuntuu suoraan sanottuna luonnottomalta, että minä menen hoitamaan muiden lapsia samalla, kun muut hoitavat minun lastani. Äitiys on tehnyt ammattiini uudenlaisen näkökulman, tai pikemminkin vahvistanut sitä ajatusta, että jokainen lapsi päivähoidossa on yksilöllinen henkilö ja joidenkin vanhempien lapsi. Äitinä minulla on todella ristiriitainen olo. Äitiys on jännä asia. Kun on elänyt vain lasta varten meilkein 11 kuukautta, kaipaa aina välillä jotain muutakin. Toisaalta, kun on elänyt tuon ajan sitä omaa lasta varten, tuntuu, että vain minä olen oikea ihminen hoitamaan häntä. Miten kukaan voi antaa sitä turvallisuuden tunnetta minun lapselleni kuin minä hänelle annan? Miten hän selviää siitä, että häntä lohduttaa joku muu kuin minä? Tai miten hän selviää siitä, kun minä jätän hänet vieraan ihmisen syliin? Minun äitiys on sitä, että välillä saatan kaivata omaa aikaa, mutta silloin, kun sitä minulle tarjotaan, olen liian kiinni lapsessani, ja lapseni minussa. Äitiys on niin suurta. Äitiys on yhteys äidin ja lapsen välillä. Se kaikki, kiintymyssyhde, perusturvallisuus, kasvatus, rakkaus, läheisyys. Äitiys on kuitenkin myös sitä, että minä äitinä en omista lastani. Minä kasvatan ja päästän irti. 
Äitiyden ja opiskelun yhdistäminen on rankkaa, koska se katkaisee minun ja lapseni ainutlaatuisen suhteen. Sen suhteen, jota me ollaan pidetty yllä Wiljamin syntymästä saakka. Ainutlaatuinen suhteemme jatkuu totta kai, mutta nyt joudun päästämään irti. Päästämään irti hoitopäivien ajaksi.  

Äitiys ja päivähoidon aloitus? Kokemuksia?

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Body Positive 2.0

Koska ihmiset tuntuvat tykkäävän tästä aiheesta, jatkan edellistä postausta käymällä läpi, mitä kehopositiivisuus oikeasti on ja analysoimalla saamaani palautetta. Suosittelen lukemaan Body Positive - Kun lihavuudesta tuli positiivinen juttu -postauksen, jotta tiedät mistä tämä lähti. 

Ensinnäkin, kiitos saamastani palautteesta ja ennätyksellisestä kävijämäärästä. Hassua sinänsä, sillä moni moitti aihettani ja näkökulmaani tusinapostauksesti, joka ei jaksa kiinnostaa enää ketään. Myönnän, aika tusinakamaa, kun kävin näin jälkikäteen tutustumassa joidenkin muiden bloggareiden aiheesta kirjoittamiin postauksiin. Itse olin tietoinen aiheesta lähinnä Instagramin kautta. Blogeista olin lukenut vain otsikoita ja tiesin, että tämä aihe on puhututtanut somessa ja julkisuudessa, en kuitenkaan halunnut lukea yhtään mielipidepostausta aiheesta etukäteen, jotta ne eivät vaikuttaisi omaan mielipiteeseeni. Olisi ehkä pitänyt, sillä siinä mielessä tämä on tusinakamaa, että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat samanlailla kuin minä. Tällä postauksella en kuitenkaan halua perua sanojani, vaan avata asiaa lisää.
Moni epäili, että minä en oikeasti tiedä, mistä kehopositiivisuudessa on kyse. Moni kirjoitti, että minulla on mennyt puurot ja vellit sekaisin ja, että en ole perehtynyt aiheeseen yhtään. Kehopositiivisuus käsitteenä on hukassa ja tämän takia en koko kehopositiivisuus -ilmiöstä pidä. Kuulemma melkoista soopaa koko juttu. Kirjoitin muutenkin jutun vain kävijöiden saamiseksi. 
"Bloggarit ny vaan haluaa jokainen vuorollaan kirjoittaa The Aiheesta tai vaikka aiheen sivustaa tai korkeaa ja kovaa yli aiheesta jotain että saadaan niitä kävijöitä blogille... Pliis menkää pois" (Kommentti postaukseeni Facebookissa)
Ei. Totta puhuakseni kirjoitin postauksen ihan vain julistaakseni omia mielipiteitäni. Hämmästyin kävijämäärästä, joten kävijöiden toivossa postausta en kirjoittanut. Toki kirjoitan blogia julkisesti, joten onhan se hienoa, että ihmisiä kiinnostaa mielipiteeni. Haluan kirjoittaakin nyt, miten minä kehopositiivisuuden näen alkuperäiseltä tarkoitukseltaan, koska monelta taisi mennä ohi se, että koen Body Positive -ilmiön muuttuneen sen alkuperäisestä, loistavasta, tarkoituksestaan. Monen ihmisen mielessä mielipiteeni kääntyi siihen, että vihaan kehoposiitiivisuus -ilmiötä ja vihaan lihavia ihmisiä.

Alkuperäiseltä tarkoitukseltaan näen kehopositiivisuuden asiana, joka vie ihmisten hyvinvointia oman itsensä kanssa eteenpäin. Se auttaa ihmistä hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Kehopositiivisuus on sitä, että koko yhteiskunta hyväksyy erillaisuuden ja, että jokaisella ihmisellä on oikeus ulkoisesta ja sisäisestä olemuksesta riippumatta samanlaiseen kohteluun. Kehopositiivisuus on sitä, että ihmisiä ei arvoteta sen mukaan miltä he näyttävät tai heidän fyysisten ominaisuuksien mukaan. Kehopositiivisuus takaa sen, että kukaan ei joudu häpeemään itseään. Se antaa ihmisille vapauden olla ylpeitä itsestään ja se takaa sen, että jokainen ihminen voi elää ilman, että häntä katsotaan kummaksuen. Kehopositiivisuus antaa ihmisille vapautuksen yhteiskunnan luomista ulkonäköpaineista ja sitä kautta vapauttaa meidät ulkonäön määrittämästä vankilasta. Kehopositiivisuuden pyrkimys on mielestäni vapauttaa ihmiset myös ainaisesta tarpeesta tulla joksikin muuksi kuin on. Sen tehtävä on vapauttaa jokainen ihminen siltä laihdutus- ja dieettipakkomielteeltä, joka ihmisillä on ulkomuodosta riippumatta. Kehopositiivisuus tuo uudenlaisen näkökulman omaan kehoon. Mielestäni kehopositiivisuuden rikkaus on se, että kun pääsee eroon pakkomielteestä laihduttaa, alkaa tehdä itselleen ja omalle keholleen hyviä asioita. Kehopositiivisuus on itsensä arvostamista. Kehopositiivisuus on rauhan antamista omalle keholle ja sille, miltä se juuri kullakin hetkellä näyttää. Kehopositiivisuus on sitä, että ihmiset haluavat antaa keholleen sitä, mitä se tarvitsee. Kehopositiivisuuden myötä ihmisistä tulee terveempiä sekä henkisesti että fyysisesti. Kehopositiivisuuden päätarkoitus on henkinen rauha ja hyvinvointi, fyysinen terveys on sen seurausta ja sivutuote. 

Moni kommentoi, että olen vain katkera ylipainoisille ja lihaville ihmisille, jotka osaavat olla tyytyväisiä itseensä ja omaan kehoonsa. Koska en ole päässyt vielä sinuiksi oman kehoni kanssa, minulla ei ole oikeutta vaatia, että kehopositiivisuus olisi ihan kaikkien ihmisten juttu, myös minun. Toisaalta minua kehotettiin tutustumaan kehopositiivisuuden oikeaan merkitykseen, jotta oppisin olemaan tyytyväinen omaan kehooni.

Minulle kerrottiin, että en ole päässyt anoreksiastani mihinkään. Olen syömishäiriötä sairastava ihminen, joka kiukuttelee siitä, että ei saa rauhassa sairastaa. Toisaalta olen ihminen, joka ei ole sujut itsensä kanssa, mutta silti laittaa useita kuvia itsestään esille. 

Kommenteista kävi ilmi juuri se, mistä edellisessä postauksessa puhuin. Ihmiset, jotka puhuivat itsestään "ylipainoisina" ja "lihavina", hyökkäsivät kimppuuni. Kuulemma niin se vaan menee, että kun on laiha, ei ole rohkeaa laittaa itsestään bikinikuvia esille. Lisäksi laihuus on ihmisten kuvitelmissa joku maaginen ja tavoiteltava asia, joka tekee ihmiselämästä täydellistä. Laihoilla ihmisillä ei ole mielenterveysongelmia tai sairauksia, ja heillä on automaattisesti hyvä itsetunto. Jännää oli myös se, miten ihmiset näkevät esimerkiksi fitness-maailman. Fitness-ihmisiä pidetään täydellisinä ihmisinä, jotka eivät voi kärsiä ongelmista suhteessa omaan itseensä. He näyttävät tiettyjen ihmisten silmissä täydellisiltä.
"Treenatessani huomaan vikoja kehossani koko ajan." (Eräs fitnesstähti) 
Surullisinta oli se, että minun uskottiin vihaavan ja vähättelevän ylipainoisia ihmisiä. En tiedä, mistä tuo uskomus on peräisin, koska en puolellakaan sanalla tällaisesta maininnut postauksessa. Toiseksi minun ajateltiin vihaavan kehopositiivisuutta. Enhän minä sitä vihaa, pikemminkin haluan oppia kehopositiivisuutta ja tulla hyvinvoivammaksi ihmiseksi. Ainoa mistä en tykkää on se, että kehopositiivisuus on viety somessa ja julkisuudessa alkuperäisestä merkityksestä askeleen vikasuuntaan. 

Katkera en todellakaan ole. Olen toki hieman kateellinen niille kaikille  ihmisille ulkomuodosta riippumatta, jotka osaavat olla tyytyväisiä itseensä, mutta katkeruutta se ei ole. Toipumisprosessini syömishäiriöstä on kesken, sen myönnän. Siitä toipuminen kestää keskimäärin seitsemän vuotta ja toipuminen menee yleensä yhden askeleen eteenpäin ja kaksi taaksepäin, yksi eteen ja kaksi taakse. Julmaa, miten laihuudella ja syömishäiriöllä saa loukata, mutta sanaa "ylipainoinen tai lihava" ei saa edes mainita. Kumpikin on kuitenkin yleensä ihmiselle itselleen rankka paikka. 
"Jos laihdut enää yhtään tuosta, et ole enää kaunis." (Kommentti minulle)
Laihduin, joten olen ilmeisesti ruma. Kuinka moni pahoittaa mielensä, jos tuohon "laihdut" tilalle vaihtaa "lihot"?


Minä puhuin siitä, että kehopositiivisuus on heittänyt härän pyllyä, kun ilmiön myötä julkisuuteen on pompsahtanut tietynlainen lihavuuden yhteiskunnallinen normaalistaminen eli ei lähdetä sen kehopositiivisuuden avulla tekemään itselle hyviä asioita vaan ollaan sillein, että "mä hyväksyn itseni, joten jään tähän". Keskeluissa tuli esille myös usein se, että puhuttiin ns. terveellisistä ylipainoisista. En itse puhu edellisessä postauksessani näistä, vaan pikemminkin "Obese"/"Clinically Obese".
Kuva: täältä
Minun epäiltiin olevan kehopositiivisuutta vastaan, vaikka itse asiassa olen kehopositiivisuuden, sen alkuperäisen kehopositiivisuuden, kannattaja henkeen ja vereen. Kehopositiivisuuden avulla olen päässyt näin pitkälle oman itseni kanssa. Kehopositiivisuuden avulla elän suhteellisen normaalia elämää ja kehopositiivisuuden avulla tulen elämään normaalia elämää. Ja koska olen voimaantunut kehopositiivisuuden avulla, olen uskaltanut julkaista itsestäni kuvia ja mennä jopa rannalle bikineissä. Kehopositiivisuuden avulla opetan lapsilleni, että he ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat. Sen avulla opettelen puhumaan itsestäni kauniisti, jotta lapseni oppivat minulta, että itsestä pitää ja saa puhua kauniisti. Kun koen kehoni positiivisena, haluan tehdä sille hyvää ja silloin minusta tulee entistä onnellisempi. Se, että on laiha, ei ole suoraan verrannollinen onnellisuuden kanssa. 

Sain myös paljon hyviä kommentteja ja ymmärrystä siihen, miten minä asian näen. En tietenkään oleta, että ihmisten pitää olla samaa mieltä kanssani, mutta kokosin tähän ne kommentit, joissa korostuu ensimmäisessä postauksessa puhuttu ilmiö, ja toisaalta keskustelut, jotka korostavat sitä. 

Kehopositiivisuus kuuluu meille kaikille!

maanantai 6. elokuuta 2018

Body Positive - Kun lihavuudesta tuli positiivinen juttu

"Rakas kehoni, olet hyvä juuri sellaisena kuin olet! Jos olet lihava, kelpaat juuri tuollaisena. Jos olet laiha, kelpaat juuri tuollaisena... eikun... kehopositiiviisuus olikin vain lihavien juttu!"
Kehopositiivisuus eli Body Positive on ilmiö, joka on ollut vahvasti pinnalla parin viime vuoden aikana. Kehopositiivisuus kehottaa jokaista hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja olemaan rohkeasti oma itsensä. Ilmiö on mielestäni kuitenkin heittänyt härän pyllyä, kun siitä on tullut vastoin tarkoitustaan pelkästään lihavien juttu. Toiseksi kehopositiivisuudesta on tullut somessa ja julkisuudessa, anteeksi vain, tekosyy elää epäterveellistä elämää. Tekosyy pysyä liikalihavana tekemättä asialle mitään. 
Kehopositiivisuudesta on jauhettu jo aika paljon ja pitkään olinkin sitä mieltä, että minun ei kannata ottaa asiaan kantaa. En kuitenkaan pysty olemaan hiljaa. 
Melkein katkerana luen tekstejä siitä, kunka lihavuus pitää hyväksyä ja se on suorastaan new black. Lapsellisena ajattelen, että miksi minä en saa sitten olla sellainen kuin olen. Ylipaino tai alipaino, mitä väliä? Heti ollaan huolissaan, jos paino laskee. Entä, jos painoni nousisi merkittävästi, oltaisiinko silloin yhtä huolissaan. Ei, silloin kuuluisin Body Positive -ilmiön piiriin ja voisin julkaista itsestäni Instagramissa puolialastomia kuvia. Ja totta kai odottaisin yhteiskunnan hyväksyntää itselleni ja kuvilleni. Niin ja kehuisin, kuinka hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.  
Kyllä, yli meni, mutta niin taisi mennä Body Positive -ilmiökin, jos seuraa somea ja julkisuutta.
Olen normaalipainoinen ja joidenkin mielestä ehkä jopa hoikka. Itse en tunne niin. En ole tyytyväinen kehooni, en hyväksy itseäni tällaisena kuin olen enkä ole sinut itseni kanssa. Jonkun mielestä se voi tuntua naurettavalta. Kun mainitsenkin jollekin, että en ole sinut kehoni kanssa, minuun kohdistetaan hyvin vihaisia ja katkeria katseita. "Kyllähän ihmisen pitää olla tyytyväinen itseensä, kun on noin hoikka. Älä naurata! Lopeta tuo höpötys. Ole hiljaa. Haet vain huomiota." Ei, se ei ole automaatio, että kaikki, jotka ovat jotakin muuta kuin ylipainoisia omaavat hyvän itsetunnon ja ovat tyytyväisiä kehoonsa. 
Kehopositiivisuus kuuluu kaikille. Se, miltä joku ihminen näyttää, ei kerro yhtään siitä, onko hän sinut itsensä kanssa. Joten te, jotka olette omineet Body Positive -ilmiön, luovuttakaa osa sen mahdista meille muillekin. Jokainen ansaitsee positiivisen suhtautumisen omaan kehoon itseltä ja muilta. Silti liikalihavuus ei pidä olla yhteiskunnallisesti sellainen asia, johon ei terveydenhuolto puuttuisi, kuten ei ole liiallinen laihuuskaan. 

Minulle itselleni kehopositiivisuudessa on kyse siitä, että ihan jokainen ihminen pystyisi hyväksymään itsensä ja olla sinut itsensä kanssa. Minulle se on sitä, että jokainen saa olla maailmassa sellaisena kuin on ilman, että kukaan toinen kanssaihminen sitä ihmettelee. Yksilötasolla jokaisen pitää saada kelvata lihavana, laihana, normaalipainoisena, erilaisena, pitkänä, lyhyenä tai samanlaisena. Yhteiskunnallisesti se vaan menee kuitenkin niin, että ihmisiä pitää kehottaa kohti terveellisiä elintapoja. Se ei tarkoita sitä, että jokaisen pitää olla hoikka ja tavoitella samaa muottia. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi kokonaisvaltaisesti huolehtia terveydestään nyt ja tulevaisuudessa. Se tarkoittaa, että elämään kuuluu urheilu ja terveellinen ruokavalio. Kuten me kaikki tiedämme, liiallinen alipaino on vaarallista. Näin on myös liiallisen ylipainon kanssa, se on vaarallista. Kehopositiivisuus pitäisikin olla päänsisäinen juttu, ei epäterveellisyyden ihannointia puoleen tai toiseen. Kehopositiivisuus pitäisi olla sitä, että oppii rakastamaan omaa kehoaan niin paljon, että haluaa tehdä sille hyviä asioita. Kehopositiivisuus pitäisi olla ehdottomasti sitä, että jokainen hyväksyy itsensä ja rakastaa itseään kaikkine muotoineen, arpineen ja elämän jättämine jälkineen, mutta ei sitä, että liikalihavuus olisi jees juttu. Liikalihavuus kun on eri asia kuin muodot, arvet ja elämän jättämät jäljet. 

Edit: lue seuraava postaus (ilmestyy tänään), jossa avaan tästä postauksesta seurannutta keskustelua!! 

sunnuntai 5. elokuuta 2018

AW18 lempparituotteet lastenvaatemallistoista

Taas on se aika vuodesta, kun uudet syksy/talvimallistot ilmestyvät. Olenkin odottanut innokkaana mallistojen julkaisupäiviä ja selannut uutuuksia. Näyttää siltä, että olen ihastunut ruskan sävyihin ja niitä tänä syksynä riittää. 

TINYCOTTONS
PAPU
METSOLA
MINI RODINI
MAINIO
BLAA!
THE ANIMAL OBSERVATORY
BEAU LOVES
BOBO CHOSES
Oletteko tsekkailleet syksyn uutuuksia ja jännittäneet AW18 droppeja? Mitä olette tykänneet? Onko löytynyt lemppareita? 

lauantai 4. elokuuta 2018

Kalajoki - meidän perheen ensimmäinen kesälomareissu

Me oltiin mietitty, että lähdetään jonnekin kesälomareissulle tänä kesänä. Wiljamin ensimmäinen kesä, joten olihan Wiljamin päästävä ensimmäiselle kesälomareissulle. Meillä alkoi koko perheen yhteinen kesäloma viime viikolla, joten reissuun päästiin, kun sellainen mahdollisuus tuli. 

Me lähdettiin ex-tempore kesälomareissulle Kalajoelle tiistaina. Tunti siitä, kun päätettiin lähteä, starttasimme auton nokan kohti Pohjois-Pohjanmaata ja Kalajokea. Olin aika innoissani, sää oli ihan mahtava ja meillä uimakamppeet takakontissa. Varattiin majoutus Tapion Tuvasta ja päästiin aivan ihanaan aittaan kahdeksi yöksi. 
Kalajoella meitä odotti aurinko, meri, hiekkaranta ja fiilis siitä, että oltaisiin jossain muualla kuin Suomessa. Siellä odotti myös Petterin veljen perhe. Tiistaina päästyämme perille, leiriydyimme pieneen aittaamme ja lähdettiin käymään rannalla. Pian kuitenkin tuli Wiljamin nukkumamenoaika ja lähdettiin nukkumaan. 
Keskiviikkoaamuna herättiin ajoissa, jotta kerettiin nauttimaan mahdollisimman paljon auringosta. Käytiin tekemässä Petterin veljen perheen kanssa suunnitelma ja meidän perhe lähti käymään Tapion Tuvan yhteydessä olevassa maauimalassa, jonne saimme majoituksen yhteydessä vapaaliput. Maauimala oli ihan loistava pienelle lapselle, sillä vesi oli lämmintä ja tunnelma oli sopivan rauhallinen. Vaikka puitteet eivät olleet uusinta uutta, suosittelen silti käymään maauimalassa. Maauimalan jälkeen lähdettiin rannalle ja vietettiin loppuilta uiden, grillaten ja hengaillen. Ihan mahtavaa. Illalla nähtiin vielä hurja ukkosmyrsky, joka kiersi rannan sopivasti. 
Torstaiaamuna heräsin ennen Wiljamia, joka porskutti unta ennätyksellisesti yhdeksään saakka. Suunnitelmana oli mennä JukuParkkiin. Luovutettiin aitta puolen päivän aikaan ja suuntasimme jälleen rannalle. Siitä lähdimme koko porukka JukuParkkiin, joka oli pienoinen pettymys. Luin jostain, että paikka olisi viime vuosina uudistettu, mutta mielestäni se vaikutti edelleen samalta kuin silloin vuosia sitten, kun lapsena kävin siellä. Lisäksi vesi oli tosi kylmää ja systeemit sekavat. Liput maksoivat 21 euroa/henkilö, mutta meille aikuisille siellä ei ollut oikein mitään. Onneksi sentään Wiljami pääsi ilmaiseksi sisään. Vesipuisto soveltuu mielestäni parhaiten ehkä 3-15 -vuotiaille. Lippujen hinnoittelua olisikin ehkä syytä vähän tarkastaa. Joka tapauksessa me Petterin kanssa päästiin käymään vesiliukumäissä ja nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Iltapäivällä me lähdettiin ajamaan kotiin päin. Reissun jälkeen on ihana palata kotiin, vaikka takana olisikin ollut mahtava reissu. Ihana kesälomareissu.
Oletteko te käyneet kesälomareissulla tänä kesänä? Kenties Kalajoella?